Vetääkö Donald Trump amerikkalaissotilaat pois Euroopasta? Voimmeko luottaa maan aseteollisuuden pitävän kiinni asiakassopimuksistaan?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Yhdysvallat käyttää kovaa retoriikkaa, jopa uhkailua omien kansallisten tavoitteidensa ajamiseen, mutta konkreettisia pakotustoimia ei ole onneksi näkynyt.

Viime vuonna Yhdysvallat patisti Nato-maat tavoittelemaan puolustusmenoihin viiden prosentin tasoa. Monilla jäsenmailla on työn ja tuskan takana päästä edes kahteen prosenttiin kansantuotteesta, vaikka yleisesti ymmärretään että Venäjän uhkaan vastaaminen vaatii rahanmenoa.

NATO EI ole vielä menossa romukoppaan, vaikka liittolaisten keskinäinen luottamus onkin kokenut kolauksia.

Luultavasti Yhdysvallat ei vastaisuudessa toisi kriisissä Euroopan tueksi kaikkea arsenaaliaan, kuten olemme kylmän sodan ajoista asti olettaneet.

Silti eurooppalaisten liittolaisten käyttöön jää paljon tarvitsemaamme, muun muassa logistiikkaa ja tiedustelukykyä. Satelliitit kiertävät radoillaan, asejärjestelmien tarvikkeet ja varaosat pääsevät perille.

Yhdysvaltain Euroopan-joukot eivät täällä muutenkaan yksinään riittäisi: koko maanosan puolustaminen vaatii omien maiden aktiivista otetta.

SUOMEN KANNALTA Natosta saamamme henkivakuutus on yhä kunnossa, vaikka ehtoja onkin ehkä viilattu.

Suomelle ja Ruotsille Natoon meno symboloi läntiseen yhteisöön sinetöitymistä ja kaikkiin sen yhteistyömahdollisuuksiin liittymistä. Nämä voivat olla tositilanteessa nopeampia ja olennaisempiakin kuin pelkkä jäsenyys.

Natossahan on aina ollut keskinäisiä erimielisyyksiä ja draamailuja jäsenmaiden välillä, Turkin ja Kreikan konflikteista aina Ranskan kaltaisiin vuoden 1966 asumuserokohtauksiin asti.

Jos puolustusliitto ei nyt kriisin tullen pääsisi yksimielisyyteen viidennen artiklan käyttöönotosta, yksittäiset maat voivat luoda Naton sisällä erilaisia halukkaiden koalitioita ja tukiryhmiä.

MEILLE LÄHEISIN taistelupari on tietysti Ruotsi. Maidemme sotilaallinen yhteistoiminta on tiettävästi laajempaa kuin mitä julkisesti on kerrottu, ja hyödyntää erilaisia suorituskykyjämme.

Ruotsin vahva meriase, sukellusveneet ja ilmavoimat ovat myös meidän suojanamme. Pohjoismaat-viiteryhmä lisää Suomen tueksi myös Tanskan ja erityisesti Norjan.

Tätä yhteistyötä tehdään NORDEFCO-kontekstissa. Harjoittelua yli rajojen on säännöllisesti ja pohjoisen karut olosuhteet ovat kohtuullisen tuttuja.

Kun kuviota laajennetaan Baltian ja Pohjois-Euroopan turvallisuuteen, mukaan tulee maanmainio JEF, Joint Expeditionary Force.

Ison-Britannian johtamaan ryhmään kuuluvat Suomi, Ruotsi, Tanska, Norja, Viro, Latvia, Liettua, Islanti ja Alankomaat. Nopeaan valmiuteen saatavat joukot pystyvät vastaamaan moniin erilaisiin, isoihin ja pieniin sotilaallisiin uhkiin.

NATON ITÄRAJAN maat, napapiiriltä Puolaan asti eivät vielä tee keskenään kovin paljon omaa sotilaallista yhteistyötä, mutta ne jakavat varsin samanhenkisen käsityksen turvallisuus- ja puolustustarpeista. Potentiaalia tällekin yhteistyölle luulisi olevan.

Viime viikolla Münchenin turvallisuuskonferenssissa puhunut Saksan liittokansleri Friedrich Merz nosti esiin myös Euroopan unionin keskinäisen puolustuksen artiklan 42.7.

Nosto oli monelle yllätys, mutta korosti eurooppalaista yhteenkuuluvuutta. Sen artiklan ”vaikuttavuutta” on monesti lähinnä naureskeltu, mutta EU on meille konkreettinen viiteryhmä jota ei kannata jättää huomiotta.

Eurooppalaisen uuden yhteistyöajattelun tarve näkyy etenkin ydinasepelotteessa. Jos Yhdysvallat sulkisi ydinasesateenvarjonsa Euroopan pääkaupunkien yltä, turvaksemme jäävät vain Britannia ja Ranska.

Ne ovatkin avanneet keskustelua siitä, että heidän ydinaseensa on myös osa koko Euroopan pelotetta.

Venäjän tiedetään suhtautuvan ydinpelotteeseen vakavasti. Ukraina luovutti omat ydinaseensa Venäjälle jo 1990-luvulla, siksi Venäjän ei tarvinnut nyt suurhyökkäyksen aikana pelätä joutuvansa joukkotuhoaseiden maaliksi.

JOS YHDYSVALLAT jostain nykyhallintonsa oikusta jättää pienet Nato-maat omilleen, Suomi ei silti jää tyhjän päälle.

Naton jäsenmaiden jo Ukrainan rauhanhierontaan luoma ”halukkaiden koalitio” on se malli, jolla nopeasti kehittyvään kriisiin tai uhkaan pystytään vastaamaan.

Pienempien ja suurempien liittosuhteiden oikea-aikaisessa luomisessa mitataan ulkopoliittisen johtomme taitoja ja kykyä.

Uskon, että tässä auttavat myös monet näkymättömän työn tekijät: suurlähettiläät, ulkoasiainhallinnon sukkuloijat ja puolustusasiamiehet, jotka pitävät Suomelle ovet auki ystävämaiden vallan kamareihin.